Mennyttä aikaa

Nykyään on Kasiniemessä lankapuhelimia kymmenittäin ja kännykkä lähes jokaisella, koululaisia myöten, parhailla jopa kaksi tai kolme. Tällaiseen puhelintiheyteen pääsemiseen kului 110 vuotta.

Ansion kartano oli 1890 ensimmäisten puhelimen omistajien joukossa. Puhelinyhtiönä oli yksityinen Orimattilan Telefoni-Osakeyhtiö. Vuoden 1905 puhelinluettelon mukaan padasjokelaisia puhelimenomistajia oli 34. Ansion numero oli Padasjoki 6. Vähitellen puhelin yleistyi ja vuonna 1919 perustettiin paikallinen puhelinyhtiö ja keskus tuli muun muassa Toritulle. Ansion numero oli tällöin Torittu 10, jona se pysyi vielä Kasiniemen keskuksen aikanakin.

Kasiniemen keskus perustettiin vuonna 1939 ja se toimi ns. Törmälän talossa (nykyisin Jokisten omistama) ja keskusta hoiti Niemisen kauppiasperhe. Keskus oli avoinna arkisin aamu seitsemältä ilta yhdeksään ja sunnuntaisin hiukan lyhyemmän ajan. Työmäärä ei keskuksenhoitajaa varmaankaan rasittanut, koska tilaajia vielä sotavuosinakin oli alle kymmenen. Pituutta päivälle kyllä kertyi. Puhelimia oli Kasiniemessä sota-aikaan ainakin Sumasen kaupalla, Koivu Oy:ssä ja erikseen mestarilla, autoilija Silvosella, Kolulassa, Porkkolassa ja Multatöyryssä (Kasiniemi 7).

Sittemmin keskus siirtyi Kasiniemen meijeriä koskevassa muistelmassa sanottuun paikkaan ja keskuksen hoitajana toimi hyvin pitkään Hilda Mallinen. Kasiniemen keskuskin lopetettiin, kun siirryttiin automaattipuhelimiin ja lopulta kaukovalintaiseen järjestelmään. Erikoisuutena voidaan todeta, että Ansion ja Ämmätsän kartanoilla oli pitkään sodan jälkeenkin oma, vain näiden talojen välinen linja Kasiniemi-Ämmätsä -tien varrella.

Kotimaisen elokuvan suosittu pilailunaihe, Sentraali-Santra, juontuu käsivälitteisen keskuksen ajalta samoin kuin monilla pitkään ollut tapa huutaa puhelimen luuriin täydellä teholla. Kuuluvuus oli alkuaikoina todella huono, joskus jopa olematon. Linjat olivat päällystämättömiä avojohtoja. Jokaisella tilaajalla oli oma johtonsa ja linjat samoissa tolpissa. Kun tuuli tai kaatuneet puut tai pudonneet oksat iskivät johdot yhteen, kuuluivat naapureidenkin puhelut lävitse. Multatöyryssä nimenomaan Porkkolaan menevät puhelut. Niitähän ei tietenkään koskaan kuunneltu.

Tiilitehdaskin

Raimajärven pohjoispäässä, Järvenpääksi kutsutussa paikassa, sijaitsi 1920- ja 1930-lukujen taitteessa tiilitehdas, Tai jos nyt ei aivan tehdas, niin ainakin tiilien valmistuspaikka. Paikan valinnan on varmaan ratkaissut hyvä saven ja hiekan saanti lähettyviltä. Vielä sotavuosina oli alueella, jota siihen aikaan käytettiin karjanlaitumena, puusta tehtyjä muotteja, joihin hevosvoimalla sekoitettu massa laitettiin eli lyötiin. Se oli ammattimiehen työtä. Kuivuminen tapahtui alkuun lautojen päällä ja lopuksi tiilet poltettiin.

Ainakin Multatöyryn isohko tiilinavetta on tehty Järvenpäässä poltetuista tiilistä, varmaan monta muutakin rakennelmaa.

Kierros tuli täyteen

Padasjoen Historia -teoksesta (sivut 195–203) selviää, että Kasiniemessä vuonna 1571 oli viisi lypsylehmää ja vuonna 1632 neljä lehmää. Siitä, kuinka paljon aikaisemmin ensimmäinen lehmä kylään tuotiin, ei ole tietoa, mutta ehkäpä satakunta vuotta aikaisemmin.

Lehmäluku kasvoi pikkuhiljaa ja torppien itsenäistyttyä vauhdikkaammin. Sodan jälkeen, kun lisänä olivat myös siirtolaistilojen karjat, kylässä oli noin 40 taloudessa yhteensä lähes 200 lehmää. Ansiossa yli 20 ja muilla tiloilla 1–10. Ansiosta meijeriauto haki maidon. Tinkimaitoakin myytiin, esimerkiksi koululle vietiin päivittäin melkoinen hinkillinen. Muilla tiloilla tinkimaidon myynnin ja oman kulutuksen yli jäävä osa kirnuttiin voiksi, jota myytiin kauppoihin, Sumaselle ja Niemiselle. Kuten aukeaman toisesta jutusta ilmenee, kylässä toimi aikaisemmin kuorinta-asemakin.

Ajat muuttuvat ja yksi toisensa jälkeen luopui lypsykarjanpidosta, viimeisenä Porkkolan isäntä Jussi Salonen. Porkkolasta lehmät ovat tätä luettaessa lähteneet tai lähipäivinä lähtemässä. Ja tähän päättyi runsaat 500 vuotta kestänyt lehmien pito kylässä. Päättyi, niin kuin kovin moni muukin asia tai toiminta Kasiniemessä.

Vanhan ajan metsälaitumella

Piimää kylän meijeristä

1920-luvulla toimi Kasiniemessä meijerikin, ehkä oikeammin kuorinta-asema. Se sijaitsi kosken rannalla myllyn lähettyvillä. Meijerirakennus siirrettiin jo vuosikymmeniä sitten Palsan tien varteen puhelinkeskukseksi. Talon viimeiset asukkaat olivat Anja ja Onni Urataipale perheineen. Tänä keväänä rakennus on purettu.

Kuorinta-asemalle maito tuotiin lähinnä veneillä. Maidosta kuorittiin kerma ja kuorittu maito eli joppi vietiin takaisin. Kerma vietiin edelleen Arrakosken meijeriin. Elna Hörhä tiesi, että asemalta sai ostaa kirnupiimää, muttei ollut varma tuotiinko sitä Arrakoskelta vai oliko se asemalla kirnuttaessa syntynyttä.

Erääseen aikaan meijerikkönä toimi Riikka-niminen henkilö, josta tuli vieressä kauppaa pitäneen Westerlundin vaimo. Vehkajärvessä Annaniemen pohjoispuolella on monien tietämä Meijerikivi. Nimen kerrotaan tulleen siitä, että muuan vehkajärveläinen maidontuoja karautti kivelle.

(Kertojina Elna Hörhä ja Aulis Ahola)

Missä oli Pyhäoja?

Eräänä keväisenä sunnuntaina 1900-luvun alkuvuosina Ylävirta tulvi niin voimakkaasti, ettei vesi alkuunkaan ehtinyt purkautua kosken uoman kautta. Tilanne oli todella vakava ja kylän miehet hälytettiin kaivamaan apuojaa kannaksen poikki. Uusi oja kaivettiin Ylävirrasta nykyisen vierasvenevalkaman kohdalta vinosti nykyisen tehdasalueen poikki Alavirran puolelle. Morkun torppaan (mm. Olavi Aleniuksen koti, joka on ollut purettuna jo kauan) pääsemiseksi jouduttiin rakentamaan silta. Oja on tukittu jo ajat sitten. Samana päivänä kaivettiin apuoja myös Ruhansillan kohdalle, noin 20 metriä Arvelan mäelle päin. Tällä kohdin on vielä selvä, kylläkin matala ojanne nähtävissä.

Näinkin suuri työ onnistui yhtenä pyhäpäivänä, josta ojan nimikin, kun kylästä löytyi kymmeniä kuokka- ja lapiotöihin tottuneita miehiä.

(Kertojina tässäkin Elna Hörhä ja Aulis Ahola)

Kipinä, Kasiniemen Sanomien edeltäjä

Kasiniemessä toimi 1920- ja 30-luvuilla kansanvalistusseuran alaosastona opintokerho, johon kuului yli 30 jäsentä. Mukana oli koulun opettajakin, mutta varsinaisena vetäjänä toimi monikymmenvuotinen kunnallismies Onni Ylinen.

Kerho kokoontui parhaimmillaan kerran viikossa ja joku jäsenistä piti puheen tai esitelmän. Opiskelun kohteena oli muun muassa nuorison käytös, terveysoppi ja luonnonsuojelua. Kerhon juhlat ja iltamat pidettiin Ansiossa ns. Savikuopan ladolla.

Kerho toimitti erääseen aikaan omaa lehteä, Kipinää. Se oli käsin kirjoitettu ja ilmestyi joka viikko. Lehden toimittajana oli Ansion harjoittelija Selma Jokinen.

Tähän tapaan muisteli Onni Ylinen Padasjoen Sanomissa 1976. Kunpa jostain löytyisi Kipinän numeroita.

Monitoimimies Onni Ylinen (alarivissä oikealla) työnjohtajana Kyynärö-Padankoski-tietyömaalla 1930. Kuvassa myös kasiniemeläinen Lauri Suontausta.

Muistelma 50 vuoden takaa

Minun lapsuudessani suurpetoja ei tarvinnut pelätä. Niitä ei yksinkertaisesti Hämeessä ollut, sillä ne oli aikoja sitten metsästetty sukupuuttoon. Helmikuussa 50 vuotta sitten oli yksi susi, jota sankoin joukoin metsästettiin yli kahden viikon ajan. Tuo sen ajan mediatapahtuma alkoi pohjois-Satakunnasta ja päättyi Korkeen tiellä eläimelle kunniattomasti, Austin-merkkisen linja-auton alle.

Eräänä helmikuun lopun iltana isäni oli kyyditsemässä suden metsästäjiä Kasiniemestä Torittuun. Tuolle matkalle olin päässyt veljeni kanssa mukaan, olisihan se jännää nähdä suden jäljet. Auto kääntyi Korkeen risteyksessä Torittuun päin. Hetken aikaa suoraa ajettuamme veljeni Esko huudahti "tuolla se menee". Hän oli havainnut edessä olevassa kaarteessa eläimen juoksevan auton valokeilassa. Isäni antoi Austimelle "hanaa" ja hetken päästä susi laukkasikin jyrkkenevässä alamäessä henkensä edestä tietä pitkin. Alamäki joudutti auton kiihtymistä ja pienen takaa-ajon jälkeen susi jäi auton alle noin 80–90 km/h nopeudessa. Auton pyörät olivat ruhjoneet eläimen takapään, joten pitkälle se ei olisi etujaloillaan päässyt. Pahasti irvistellen sen päivät päättyivät muutamiin laukauksiin. Näin oli matka, jolla toiveena oli ollut suden jälkien näkeminen päätynyt tosi jännittävään tapahtumaan. Oli nähty eläin sekä elävänä että kuolleena.

Liikennöitsijä Silvonen sutta esittelemässä.

Nykyajan luonnonsuojelijat näkevät varmaan punaista tällaisista metsästysjutuista. Meillekin luonnonsuojelulehtiä tulee, mutta silti täysin ymmärrän myös entisajan petovihaa. Citykarhujen tonkiessa lähiöiden roskalaatikoita, nykyihminen ei voi ymmärtää sitä, että ennen miltei joka tönössä maalla oli karjaa. Pienetkin koululaiset kulkivat koulumatkansa jalan matkojen ollessa jopa 6–7 kilometrin pituisia yhteen suuntaan. Siihen kulttuuriin eivät susilaumat sopineet. Kuten ei sovi citykarhutkaan roskiksille ja lähiöiden ympäristöön.

Matti Silvonen