Aholan onnikalla Kyynäröstä Tampereelle

Olen eläkkeelle jäätyäni asunut kuutisen vuotta Uurajärven rannalla Sammaleessa. Käymme vaimoni kanssa viikoittain Tampereella ja matka omasta pihasta Tampereelle keskikaupungille kestää reilun tunnin. Ajellessa tulee usein mieleen, kuinka erilaista matkanteko oli runsaat viisikymmentä vuotta sitten.

Janne Aholan linja-auto, joka lähti aamulla Kyynäröstä klo 5.40 ja takaisin Tampereelta klo 16.00, oli koko kulmakunnan ainoa mahdollisuus päästä Tampereelle. Kulmakunta ei tarkoittanut vain Kyynäröä lähitienoineen, vaan paljon laajempaa aluetta muun muassa Kasiniemen kylääkin Padasjoen puolella.

Vietimme kesiä ja muitakin aikoja siellä, joten Aholan auto tuli tavattoman tutuksi. Useimmiten saatoin hevosella isääni 15 kilometrin matkan maanantaiaamuisin Kyynäröön, ja olin häntä taas lauantai-iltana vastassa. Ehtiminen aamuautolle vaati lähtöä Kasiniemestä viimeistään puoli neljän aikaan.

Janne Aholalla oli sotavuosina kaksikin autoa, Chevrolet- ja Studebaker-merkkiset, 30-luvun puolen välin tienoon malleja ja tietysti häkäpöntöllä kulkevia. Kuinka paljon tehoa pönttö kulloinkin kehitti, riippui pilkkeiden palamisesta ja se taas lähinnä niiden kuivuudesta. Teho vaihtelikin päivittäin ja tavanomainen kysymys olikin: vetikö tänään hyvin?

Matka Kyynäröstä Tampereelle oli kuljettajalle ja autolle koettelemus, hiukan yli kymmenvuotiaalle pojalle sen sijaan pikemminkin seikkailu, kun aina oli jotain erikoista odotettavissa.

Jos liikennöinnin kannattavuus olisi riippunut vain matkustajamäärästä, se olisi ollut huippu-luokkaa. 30 hengen autossa oli matkustajia enemmän kuin kaksinkertainen määrä. Istumapaikkalaisilla oli toisia sylissään, käytävä tupaten täynnä, etuoven astinlaudalla roikkui kahvasta kiinni pitäen useita, samoin takapuskurilla ja ainakin metsäkulmilla katollakin oli matkustajia.

Niin kuin rintamalla suomalaisten ehdoton periaate oli, että kaveria ei jätetä, niin samalla periaatteella toimi Aholan onnikkakin: kyytiin pyrkiviä ei jätetä. Vasta Pälkäneen jälkeen, josta oli useita muitakin vuoroja Tampereelle, ajettiin ohi pysähtymättä.

Joustavaa oli muutenkin. Kun aikuiset miehet olivat rintamalla autoa ajoi lähes vakituisesti 16–17-vuotias Voitto Ahola, jolla ei tietenkään ollut ajokorttia. Nimismiehen kanssa asiasta oli sovittu, mutta kuitenkin niin, että Kangasalla kuljettajaksi vaihtui sikäläinen vanhempi mies.

Jos auto nykyään on vähänkin myöhässä, matkustajat hermostuvat. Sota-aikana muutaman tunnin myöhässä olot olivat tavallisia.

Muistan kun kerrankin vararengas oli käytetty jo Luopioisten kirkolle tultaessa ja rengas taas puhkesi. Kuljettaja paikkasi paikan päällä sisärenkaan ja pelkän liimapaikan kuivumiseen kului tunti ja renkaan vanteelle saamiseen ja sen käsipumpulla täyttämiseen varmaan toinen tunti.

Kerran auto teki Holjan sahan kohdalla täydellisen lakon. Meni pitkälle iltapäivään, ennen kuin Tampereelta Autokauppa ja Tehdas Oy:n kuorma-auto tuli hakemaan lähitaloissa odotelleet Tampereelle menijät.

Matkan ehdoton huippukohta oli kuitenkin Vimmunmäki, joka jyrkkänä, pitkänä ja loppuosaltaan vielä kaarteisena oli ylikuormatulle heikkotehoiselle autolle lähes ylivoimainen noustava. Auto pysähtyikin jo edellisen mäen päälle ja matkustajat vanhuksia ja pikku-lapsia lukuun ottamatta kävelivät Vimmunmäkeä niin pitkälle kuin auton oman voiman arveltiin riittävän. Auto kiihdytti vauhtia notkon kautta, ja kun vauhti oli loppumaisillaan, 30–40-päinen ihmisjoukko syöksyi työntämään autoa juuri ennen sen pysähtymistä. Näin sitten päästiinkin mäen päälle ja matka jatkui.

Jännitystä riitti loppuun saakka, sillä lähellä Tamperetta poliisit pitivät joskus ratsioita, joissa tutkittiin, ettei vain kenelläkään ollut maalta hamstrattuja elintarvikkeita kaupunkiin vietäväksi tai mustassa pörssissä myytäväksi.

Ja niin sitä vaan päästiin Keskustorille klo 8 tai sitten enemmän tai vähemmän sen jälkeen.