Muistoja 40-luvulta

Sitähän käy väistämättä niin, että iän lisääntyessä viimeaikojen asiat ja tapahtumat eivät pysy enää mielessä, mutta lapsuudenmuistot senkun kirkastuvat. Usein aamuisin joudun miettimään, mihin järveen verkot illalla laskin, puhumattakaan siitä, mihin paikkaan. Sen sijaan mielessä on 50-60 vuoden takaisia tapahtumia.

Olimme serkkuni Pertti Peltosen kanssa noin kymmenvuotiaita kun eräänä 40-luvun keväänä ajelimme pyörillä Ansion ja Multatöyryn välillä. Keväiset uitot olivat käynnissä ja Ruhansillalla useita uittomiehiä kekseineen ohjaamassa lipuvia tukkeja silta-aukkoon. Sillalle tullessamme yksi uittomies laittoi keksinsä poikkipäin ja sanoi, ettei ilman ajokorttia saa mennä. Palasimme Pertin kotiin Ansioon. Siellä Ansion isäntä Ario Schildt (vanhempi) oli heti juonessa mukana. Hän kirjoitti ajolupatodistuksen, otti kirjoitus-pöydällä olleen leimasimen ja löi sillä leiman: Länsi-Suomen Karjanjalostusyhdistys. Ajoimme takaisin Ruhansillalle ja pääsimme esteittä läpi.

Sota-aikana niinkuin myös ennen sitä ja jonkin aikaa sen jälkeenkin jokaisessa pitäjässä oli hevosenottolautakunta, jolla oli tarkoin tiedossa, montako ja minkä ikäistä ja kuntoista hevosta kussakin talossa oli. Kun armeijalta tuli määräys, että pitäjästä on taas luovutettava tietty hevosmäärä armeijalle, lautakunta teki papereidensa nojalla esityksen, mikä tila olisi luovutusvuorossa ja miltä tilalta yleensä voitaisiin hevonen ottaa.

Oli talvi 1943 ja olin Multaöyryssä Tuomisen perheen luona viettämässä hiihtolomaa. Tilanhoitaja Paavo Tuominen oli rintamalla ja talon töiden sujumisesta huolehti Lempi Tuominen. Oli tullut määräys luovuttaa armeijan käyttöön 6-vuotias erinomainen työhevonen Timo. Se piti viedä tietyn päivän aamuna Toritulle Ylätaloon, jossa luovutettavat hevoset tarkastettiin ja arvioitiin. Luovuttaa piti myös reki täysine heinäkuormineen.

Olin jo kymmenvuotias ja vallan sopiva tehtävään. Illalla oli reki kuormattu valmiiksi ja aamulla, pakkasta kun oli reilut 20 astetta, minulle annettiin Paavo Tuomisen huopasaappaat, jotka ulottuivat lähes nivusiin, ja muita aikuisten talvivaatteita. Kiipesin kuorman päälle ja kaivauduin heiniin niin, että vain pää ja kädet jäivät näkyviin. Ansiosta piti myös luovuttaa hevonen ja oli sovittu niin, että olen aamulla varhain siellä. Aleniuksen Heikki lähti viemään Ansion hevosta ja paluumatkaa varten reen perässä seurasi toinen hevonen tyhjine rekineen. Minäkin pääsisin sillä takaisin. Niin mentiin peräkkäin kolmella hevosella. Ylätaloon tuotiin ehkä kymmenkunta muutakin hevosta. Armeija maksoi vuokraa hevosista, mutta siltä varalta, ettei hevonen palaisi, se arvioitiin. Korkein mahdollinen korvaushinta oli 15000 silloista markkaa. Osasin olla vähän ylpeä, kun Timon hinnaksi arvioitiin 14500 markkaa. Timo palasi kuitenkin aikanaan takaisin kotiin, laihtuneena kylläkin ja oli Paavo Tuomisen uskollinen työpari useita vuosia, niin rahdinajossa kuin niittokoneen edessäkin. Minkäkin palasin takaisin kaiman reessä ja hän toi minut perille Multatöyryyn saakka.

HH