87-vuotias Aino Annaniemi, os. Sumanen on jo joitakin vuosia asunut kirkolla rivitaloasunnossa. Lähes koko aikuisikänsä, melkein 60 vuotta oli hänen kotinaan Mäenpää-niminen paikka, Palsan tien varrella.

Aino Annaniemi kuuluu Kurjenlahden 9-päiseen sisarusjoukkoon. Vaari Jeremias Kurjenlahti oli alunperin Skytän poikia ja hän oli veljellään torpparina Kurjenlahdessa tai niinkuin useimmiten sanotaan Kurenlahdessa tai Kuressa. Ainon isä Juho otti aikanaan sukunimen Sumanen.

Vaari Jeremias Kurjenlahti
(1844–1929)
vanhoilla päivillään.

– Aikaisimmat muistoni ovat ehkä kapinan ajalta. Kasiniemessä ei ollut mitään yhteenottoja, mutta vuoroin punaiset vuoroin valkoiset kävivät taloissa joitakin henkilöitä kyselemässä. Niiltä ajoilta on jäänyt mieleeni, kun isä lähti kelkalla viemään mateita Kallen päivänä (28.1) Ämmätsän isännän nimipäiväksi. Kalastus oli siihen aikaan vallan tärkeää. Muistan, kun vähän isompana tyttönä jouduin koko helluntaipäivän perkaamaan lahnoja, kun muut nuoret lähtivät tulille.

– Ei edes kärrytietä ollut siihen aikaan. Meidän rattaat pidettiin Palsassa. Isä kävi välillä kaupunkimatkoilla. Palsaan asti hevonen vietiin taluttamalla. Porkkolan rattaita pidettiin Vanhassakartanossa.

– Kaupassa käytiin Kyynärössä tai Palsassa Hokalla. Vaikkei sitä paljon ostettavaa ollut. Sokeritoppa taisi olla tärkein. Kasiniemeen tuli sitten myöhemmin Vesterlundin kauppa kosken varrelle. Äiti aina muistutti siitä, että kauppiaan vaimoa Riikaa pitää puhutella emännäksi. Tämä kun oli hyvin tärkeä asemastaan. Koulumatkalla, jos jostakin olimme saaneet jonkun kolikon, poikkesimme ostamaan pullaa, jota hän taittoi pitemmästä lenkistä.

Riikan apuna leipomisessa oli hänen sisarensa Iida (Alfred Maijamäen vaimo).

– Koulu alkoi Kasiniemessä toimia vuonna 1914. Minun mennessäni kouluun oli opettajana jo Kalle Halonen. Jos osasi läksyt, niin hänen kanssa tuli hyvin toimeen. Maantieto oli jo silloin mieliaineeni.

Koko perhe Kalle, Liisa ja Aino kaivon kannella.

– Menin sitten aikanaan naimisiin Kalle Annaniemen kanssa. Hän oli minua 9 vuotta vanhempi. Siihen aikaan ei kukaan halunnut myydä maata edes tontin paikaksi. Kalle oli ystävystynyt Soukkion Eetu-isännän kanssa ja tämä suostui myymään silloin jo olleen Palsan tien varrelta mäenpäältä tontin. Mäenpää pantiin paikan nimeksikin. Kalle osti Kurkijoelta vanhat rakennukset Mäenpäähän siirrettäväksi. Vaikkei ollut kuin tontti, niin lehmää tietenkin pidimme. Kuresta oli vähän peltoa. Kesät lehmä kulki ensialkuun Lamperin maalla ja sodan jälkeen yhteislaitumella Vainiorannan, Vierikon, Lehtimäen, Aleniuksen lehmien kanssa. Kalle kulki metsätöissä ja minä mukana. Hän oli myös uitolla sekä Koivulla puun ostajana ja työnjohtajana. Työnsä puolesta ja kun Kalle oli mukana kunnantehtävissä ja muissakin yhteisissä asioissa, oli alituisena pulmana kulkeminen. Mertsalmen miehillä oli Moskvits ja Kallekin sai sitä kokeilla ja innostui vallan kovasti. Niinpä hän ikämiehenä osti 1950-luvun lopulla auton, mikä siihen aikaan oli verraten harvinaista ja suoritti ajokortin, vaikka koville otti. Ottmanin Toimilla oli tapana sanoa, kun lähdimme matkaan: Siunaa ny Aino ittes.

– Nykyisin Mäenpää on ainoan lapsemme Liisan (Kuussaari) ja tämän perheen kesäkäytössä. Naapureihin olen edelleenkin yhteydessä, esimerkiksi Soukkion (Mertsalmen) Riitta kirjoittelee Amerikan mantereelta saakka.

Kalle Annaniemi eli Mäenpään Kalle lastenlastensa kanssa kotinsa edustalla.


– Sodan jälkeen tuli uusia naapureita. Tien toiselle puolen Jalmari Lehtinen (Uukista) ja Hännikäisen perhe. Naapuriksi tuli myös Vanhasen Matti, joka sai Rummetinsuon pellot ja metsää niiden vierestä. Matti oli ennen sotia ollut Terijoella vossikkakuskina ja tottunut suuren maailman menoon. Hevonen oli hänelle tärkeä edelleen. Kun muu perhe muutti heidän ostamalleen toiselle tilalle Jaalaan, kulki Matti Vappu-tammallaan Kasiniemen ja Jaalan väliä, jota oli 150 km. Naapuriksi muutti miehensä Eenokin kuoltua myös Mäntylän Valpuri maantien toiselle puolen.

– Isäni asui viimeiset vuotensa Mäenpäässä, minne hänelle rakennettiin pieni pirtti. Paljon on elämässäni tapahtunut kaikenlaista, mutta pahoja asioita ei sovi laskea mieleen, niin on paljon ilosempi olo.

– Kerron vielä yhden jutun. Ansiossa oli tavanmukaisesti paljon miehiä töissä ja heille tarjottiin päivällistä. Joku talon naisväestä kysyi, maistuiko ruoka? "Ei mittään vikkaa, muttei mittään makuakaan", sano Annaniemen Jussi.