Kun kuljetaan Kasiniemen kylästä Palsan tietä kohti Vesijakoa, ohitetaan kilometrin matkan jälkeen Kolulan tilan päärakennus. Sen jälkeen tie mutkittelee ylös mäkeä läpi salskean männikön, kunnes mäen päällä metsän luonne muuttuu äkkijyrkästi kuin veitsellä leikaten. Alkaa tien molemmille puolille ulottuva kohta 70-vuotias kuusikko, joka on eräs vanhimmista viljellen perustetuista metsistä Padasjoen yksityistiloilla.

Kuten koko Kasiniemen kylä, tämäkin ns. Leppäsensillan metsäalue kuului aikanaan Ansion kartanoon. Vuonna 1928 kunnallisneuvos Otto Thuneberg, joka oli Ansion emännän Helmi Schildtin isä, osti osan kartanon eteläisistä maista ja perusti Multatöyryn tilan, jolla harjoitettiin sekä maa- että metsätaloutta. Metsien tila oli kuitenkin kehno, sillä metsiä oli ajan yleisen tavan mukaan käsitelty määrämittahakkuin, jolloin kaikki tukkipuun mitat ja laatuvaatimukset täyttävät rungot haravoitiin aika ajoin metsästä. Muuta mahdollisuutta ei ollut, sillä kuitupuulla ei juurikaan ollut kysyntää. Lisäksi metsiä kaskettiin ja laidunnettiin, joten puuston tila ei päässyt paranemaan.

Otto Thuneberg näki pitkälle tulevaisuuteen ja ymmärsi viljavien maittensa mahdollisuudet. Kun Padasjoen metsänhoitoyhdistystä ei ollut vielä olemassa, teetettiin suunnittelun pohjaksi ensimmäiseksi metsäkartta padasjokisella Risulan metsätoimistolla. Sitten tilattiin metsänhoitosuunnitelma maankuululta metsänhoitaja Arvid Borgilta. Hänen lausunnossaan todetaan metsän silloisesta tilasta muun muassa seuraavaa: "Metsiin on painanut leimansa ehkä vuosisatoja harjoitettu kaskeaminen. Harvassa ovat ne paikat, joita ei aikaisemmin tai myöhemmin olisi kaskettu. Tästä johtuu, että kuusi on kovin niukasti esiintyvä. Koivu, mänty, leppä ja haapa ovat yleisiä. Metsää näyttää käytetyn aivan liika vähän kotitarpeiksi. Sen sijaan yli 60-vuotiaista metsistä on hakattu suurempia mitan täyttäviä mänty- ja koivutukkipuita. Näillä paikoilla metsä on mennyt lohduttoman näköiseksi, paremmin kasvaneet puut kun ovat poissa ja pystyssä on metsän jäännöksiä, huonolatvaisia ja hyvin huonossa kunnossa olevia puita. Hyvä metsämaa on nyt sangen vähän tuottavaa".

"Toinen ikävä epäkohta johtuu maan laitumena käyttämisestä ja jossain kohti ruohoisempien paikkojen niittämisestä. Nämä alueet ovat joko täydellisesti metsättömäksi jääneet tai kasvavat ainoastaan lepikkoa. Puuttomat ja ainoastaan leppää tai liika harvaa koivikkoa kasvavat paikat olisi kiireimmiten metsitettävä. Näille paikoille olisi istutettava kuusentaimia."

Vielä samana kesänä Multatöyryn puuvarat arvioitiin työnjohtaja Uuno Jaakkolan johdolla. Rungot luettiin yksitellen. Löydettiin runsaat 184000 runkoa, joista pääosa oli lehtipuuta. Kuusen tukkirunkoja oli tuskin lainkaan. Arvioinnin pohjalta laadittiin metsänparannus-suunnitelma, jossa esitettiin kuusen istutusta Palsan tien ympäristöön Leppäsensiltaan 41 hehtaarin alalle. Istutusala käsitti muun muassa tien oikealla puolella heti Kolulan jälkeen Multatöyrynkankaan sekä osan tien oikealla puolella sijainnutta Niinimäen hakaa, missä ilmeisesti oli kasvanut niinipuita eli lehmuksia.

Istutussavotta oli mahtava. Toukokuussa 1933 istutettiin 74 000 kuusta 40 istuttajan ja kahden työnjohtajan voimin ja toukokuussa 1934 vielä
34 000 kuusta. Päiväpalkka oli naisille 12–15 ja miehille samasta työstä 15–20 markkaa.

Otto Thunebergillä oli Tampereella taimitarha, josta hän lähetti tienvarren viihtyisyyttä lisäämään myös jalojen lehtipuitten ja ulkomaisten havupuitten taimia. Multatöyryn pitkäaikaisen työnjohtajan Paavo Tuomisen kertoman mukaan tien kahta puolta istutettiin myös omenapuita, jotta koululaiset saisivat niistä syksyisin ohikulkiessaan välipalaa. Näistä on jäljellä enää muutamia kymmeniä pakkasesta kärsineitä vaahteroita ja 6 komeaa douglaskuusta.

Multatöyryn tila siirtyi vuonna 1940 Mirja ja Arvi Hakkilalle. Sotien aikana voimavarat ohjattiin maatalouteen eikä taimikoitten hoito ollut mahdollista. Vadelmakasvusto peitti istutusalueet, millä oli oma merkityksensä kyläläisten elintarvikehuollossa.

Taimikot vapautettiin lepän ja ylispuitten alta vasta 1950-luvulla. Sen jälkeen kuusikot räjähtivät kasvuun. Niitä on nyt harvennettu kolmesti, ensin metsurin ja maataloustraktorin voimin ja viimeksi hakkuukoneen ja metsätraktorin voimin. Kun kuusikot olivat 30–50-vuotiaita, ne olivat suosittuja sienimaita.

Metsän kasvu oli 1930 luvun alussa 1–2 m³ hehtaaria kohti vuodessa ja huomattava osa kasvusta oli vähäarvoista lehtipuuta. Istutuskuusikoitten kasvu on metsikön koko elinkaarta kohti laskettuna ollut samalla alalla 10 m³ hehtaarilta vuodessa, joten meitä edeltäneitten sukupolvien kova työ on kantanut hyvän sadon.