Vanhan myllyn taru
Kiittäen Lauri Valkamaa, Pertti Aholaa ja Sylvi Kunnasta. Kuvat: Eila Järvinen, runolainaukset: Reino Helismaa.

Kevään ensimmäinen käki kukkuu, minulle ensimmäinen, kun varhaisina aamuhetkinä unetta olen myllymietteissäni. Varhaisimmat muistoni lapsuudesta olivat käenkukunta, lintujen sirkutus ja Kasiniemen myllyn aamuyön vaimea kirskunta. Varhaisina hetkinähän isäntämiehet tulivat jauhatukselle ja rattaanpyörien rahina tai reenjalasten musiikki, hevosten kavioiden kapse olivat tuttuja niin arkena, kuin kai joskus pyhänäkin. Mylläri oli aamusumppinsa juonut, kiskaissut valkoiset haalarit yllensä ja painellut työmaalleen. Aamuhämärän huokuu oli muuttunut täydeksi työksi.

Mylläri Rauli Järvinen työn touhussa

Yksi taannoisista mylläreistä oli nivelistään kankea ja alkuun päästäkseen ärähti varhaiselle myllyttäjälle: "Otappa isäntäkehveli myllynavasin naulasta ja viä jyväs sissään, tuun kun tästä pääsen." Kun mylläri sitten sai nivelensä liikkeelle, olivat jyvät jo kannettu ylös ja valmiina tuutissa.

Näitä varhaisia myllyttäjiä riitti tiettyyn aikaan aika kaukaa naapuripitäjistäkin, koskivoimaahan ei kylältä kuin kylältä löytynytkään. Kasiniemen vanhemmat isäntämiehet kertoivat, että koskien vesirattaan lisäksi oli myllyssä myös turbiini. (?) Tekniikan ihmelapsena en siitä osaa sanoa hönkäsenpöläystä. Vesiratas pyöritti aikanaan myös pärehöylää. Siinä Myllypirtin pihalla oli mukava tepastella, kun pihamaa oli katettu risoilla päreillä, siis sellainen "viiskytluvun pururata".

Jos riitti koskessa luonnonvoimaa, riitti sitä myös myllärin käsivarsissa. Kivet piti putsata määrävälein ja appiukkokohan se ainakin isämyllärillä oli apuna, niitä kiviä kun ei nosteltu kuin sokerikakkua.

Naapuripitäjän isäntä oli myllyreissullaan poikennut Sumasen kaupasta tilaamansa lapion ja kunnon kettinkiä pitkän pätkän. Isämylläri sanoikin kateellisena, jotta jos paljain käsin nyppäsen poikki sun kettinkis, niin saan ton lapion. Jos en saa poikki, saat ilmasen myllytyksen. Virnuileva isäntä löi kättäpäälle. Mylläri otti kettingin, kääntyi selin ja naps. Lapio vaihtoi omistajaa.

Etualalla mylly. Kuvassa myös kirjoittaja äitinsä kanssa

Asuttiin "Koskipirtissä", isämyllärin touhutessa myllyllä ja Koivu Oy:llä talkkuna-aineita tienaamassa, leivoin hiekkakakkuja ja ties mitä, olinhan vain maitohinkin kokoinen. Kylän vanhat herrat kertoivat, että siinä liki myllyä oli taannoin ollut jonkinmoinen meijeri. Ei kai ihan, mutta separaattorihuone, miksi tuota sanoisi. Lämmitystä kun ei ollut myllyssäkään, mahtoivat talvipakkasilla palella mylläri työmaallaan, kuten myös maito "meijerissään".

Opin konttausikäisenä jo kunnioittamaan virtaavan veden voimaa, niinpä kohtalokseni ei tullut se mikä vei pienen Timo-pojan virran pyörteisiin.

Tulipa kerran isäntämies pienen tyttärensä kanssa jauhatukselle. Isäntä oli kai juhliskellut illan mittaan, koska lähtiessään lauleskeli reessä pikkutyttö muassaan: "Ei taivahassa kuolon vaaraa..." Silloinen mylläri, uskovainen mies mutisi tuohtuneena menoa seuratessaan: "Tossa reessä voi olla kuolonvaaraa!" Hummahan tiesi pitää huolen kyydittävistään, kyllähän se kauran päälle ymmärsi.

Oli toinenkin viisas polle, tai yksi niistä monista. Nuori isäntä oli edellisehtoon venähtäessä aamusella niin väsyksissä, että nukahti jyväkuormansa päälle. Hevonen oli edellispäivänä ollut kengityssepällä pitäjän toisella puolella ja kun ohjaksista ei käskyä kuulunut, kapsutteli taas sinne, eiliseen osoitteeseen. Nolohkona nuori isäntä sai viimein kuormansa oikeaan osoitteeseen. Sattuuhan sitä.

Siitä isämyllärin talkkunajauhojen tienaamiseen liittyy vakavasti otettava tarina, itse kun olen ehdoton talkkuna-mustikka-pöperön syöjä. (Isämylläri kävi luppoaikoinaan mustikkametsällä siihen tiettyyn loppukesänaikaan, toi varttitunissa ison hivakan tuoreita, meheviä mustikoita.)

Renki toi talkkunajauhotarpeet myllylle jauhettavaksi. Mylläri vähän ajatuksissaan jauhoi turhankin karkeaksi. Renkiä nauratti: "No ny repiää isännän persläpi, hih... hih, kun näist’ ei ole enää eres itämään."

Viisikymppinen, elämästään neljäkymmentä vuotta tamperelaisena koulut ja työelämän kokenut myllärinlikka, takaisin Vehkajärven tänne itäiselle rannalle palannut, on unohtanut tehtaiden ja pakokaasujen käryt, ei kuitenkaan ole unohtanut vastajauhetun nisujauhon tuoksua, ei kosken rauhoittavasti solisevaa juoksua, ei myllyn ääniä, ei mitään, mikä lapsen muistiin jäi niistä viisikymmenluvun elämyksistä.

Kirjoittaja isoisänsä Yrjö Ojasen kanssa

Lukematon litra vettä on juossut koskessa ja vienyt muistoja mennessään, paljon on muistoja siirtynyt pilven reunalle, mutta vesi virtaa koskessa vieden valitettavasti muistojen kuohut mennessään, kun kertojat vähenevät.

Ritva Tähkä (os. Järvinen)