Krokotiilejä Ansiosta

Sotavuosina oli kotirintamalla tavaton pula työvoimasta joka alalla. Maatalouden osalta pulaa pyrittiin lieventämään niinkin, että tilat saattoivat saada käytettäväksi (korvausta vastaan) sotavankityövoimaa. Ansiossakin oli erääsen aikaan 5-6 vankia peltotöissä. Heidät oli majoitettu silloiseen Pakariin eli Kirsi ja Jussi Höltän nykyiseen olohuoneeseen. Yksi miehistä valmisti vapaa-aikanaan lapsille krokotiilejä. Raaka-aineeksi tarvittiin vain reilun puolen metrin mittainen 5-7 senttiä paksu pyöreä leppäkalikka.Valmistus tapahtui näin: Kuorittu kalikka veistettiin krokotiilin vartalon mukaiseksi eli taaksepäin kapenevaksi. Sitten kalikka halkaistiin keskeltä ja puoliskot sahattiin 3-5 sentin pätkiin. Pätkät liimattiin paritellen vanhasta perunasäkistä repäistylle muutaman sentin levyiselle suikaleelle vastakkain ja siten, että palojen väliin kummallekin sivulle jäi aina puolen sentin väli. Eläimeen poltettiin raudalla juovia ja pisteitä ja tietysti silmät ja suu. Näin lelu oli valmis ja vartaloaan taivuttava ja pyrstöään heiluttava krokotiili oli huomattava lisä sen aikaisen lapsen leluvarastoon, johon ennestään kuuluivat vain puuhevonen, kaarnalaiva ja muutama käpylehmä. (Peltosen Pertillä oli Ansiossa lisäksi poukkarattaat, joilla oli hyvin hauskaa vetää toinen toistaan vuorotellen).

Krokotiilin hintana oli reikäleipä. Rahan antaminen lienee ollut kiellettyä.

Torneja

Olavi Alenius muisteli Kasiniemen poikien urheiluharrastuksia 30-luvulla.

Kylän pojat, Ansion Ario ja Rainer (Schildt), opettaja Halosen pojat Olli ja Pentti, Olavi Alenius itse ja jotkut muutkin rakensivat Ansion miesten avustuksella Ansionharjulle hyppyrimäen 30-luvun puolenvälin paikkeilla. Hyppyri sijaitsi noin 200 metrin päässä pihapiiristä Ansionlahdelle (Vehkakylään) päin harjun länsirinteellä. Puusto oli poistettu vajaan kymmenen metrin levyiseltä alueelta mäestä ja vastarinteestä, jotka myös oli tasattu kohtuullisen turvallisiksi.

Vauhdinottotorni oli rakennettu maahan upotetun hirsikehikon varaan ja kehikko oli lisäksi tuettu kasvaviin puihin. Mäestä saattoi hypätä lähes 15 metriä. Ansion ja Halosen pojilla oli oikein mäkisukset, joissa peräti kaksi pohjauraa (olasta). Mäki oli laskukunnossa vielä 40-luvun lopppuolella. Samat pojat olivat saaneet aikaiseksi (pääasiassa) aikuisten avustamana myös uimahyppytornin Yläkoulun rantaan. Sekin oli järeästä puusta rakennettu ja juntattu pohjaan lujasti paikalleen.Tornissa oli kaksi hyppykerrosta ja se oli paikallaan 50-luvulle asti.

Kylässä oli kolmaskin torni, nimittäin korkea kolmiomittaustorni Tappuravuoren laella. Tornilla ei urheilun kanssa ollut muuta tekemistä kuin, että kiipeäminen torniin sen viimeisinä vuosina oli melkoista urheilua. Aikaisemmin tornia käytettiin näkötornina, josta näkyi joka suuntaan yli kylän.

Mainitut kolme puista tornia ovat hajonneet ja purettu jo ajat sitten, mutta onhan sentään yksi uusikin, teräksinen “Kännykkä”-torni Uurajärven tuntumassa.

Muurahaisenmunia

Matti Silvonen mainitsi muistelmassaan, että eräänä rahtitavarana olivat usein Haapasen veljesten keräämät muurahaisenmunat.
Leo Leppälahti on muistellut samaa asiaa.

Haapasen veljekset Arvi ja Lauri, jotka asuivat isänsä Aleksi Haapasen kanssa Uurajärven rannassa Ämmätsän tien varrella, kokosivat 50-luvun alkupuolella useina vuosina muurahaisenmunia lähes puoliammattimaisesti. Niillähän oli kysyntää lääketeollisuuden tarpeisiin.Veljeksillä oli rannassa Leppälahden maalla suuri pressu, jonka päällä oli lehdeksiä. Säkkiin lapioimansa pesät he kantoivat metsästä paikalle ja kaatoivat pressulle. Muurahaiset ryhtyivät hätäpäissään piilottamaan muniaan lehdesten alle, josta ne saatiin lähes puhtaana tavarana talteen. Siihen aikaan muurahaisenmunien kerääminen oli varsin yleistä, nykyisen ajattelutavan mukaan ei ehkä kovinkaan suotavaa.