Isojakotoiminnan alkaessa 1700-luvun loppupuolella olivat kylien pellot jo vuosisatoja olleet talojen yksityisessä omistuksessa. Metsämaat sen sijaan olivat "kylän" talojen yhteisiä. Naapurikylien välillä oli ikivanhat rajapisteet, yleensä erottuvia maasto- tai luontokohteita, kuten joki, joensuu, vuoren tai korkean mäen lakipiste, suuri siirtolohkare tai muu vastaava. Isojakoa toimitettaessa käytiin ensin rajat naapurikylien välillä vanhojen rajapisteiden mukaan. Kylän rajan sisäpuolelle jääneet metsämaat jaettiin talojen manttaalilukujen ("verotusperusteen") suhteessa. Oli kuitenkin rajoittava säännös. Manttaalia kohden saattoi näet saada enintään tietyn alan metsämaata. Jos kylän metsäala oli huomattavan suuri eli naapurikylä kaukana ja manttaalien (käytännössä peltojen) määrä vähäinen, jäi jäljelle "ylimääräistä" metsäaluetta ja tämä kuului ns. liikamaana kruunulle eli valtiolle. Juuri näin kävi Vesijaon kylässä. Metsämaata jäi yli sallitun enimmäismäärän 3573 tynnyrinalaa eli nykymitoissa n. 1760 ha ja tämä alue siirtyi v. 1810 päättyneessä isojaossa kruunulle. Todettakoon tässä yhteydessä, että pinta-alarajoitus koski vain perintöluontoisia eli talonpoikaistaloja, muttei sen sijaan rälssitaloja. Kasiniemen rälssi niinkuin myös Ämmätsän rälssi saivat pitää kaiken niiden nautinnassa olleen maan ja saivat näin ollen varsin laajat alueet.

Valtiolle erotettu liikamaa oli aluksi Hämeen läänin maaherran alainen. Vuonna 1859 se liitettiin vasta perustetun Evon metsäopiston alaiseksi ja vuonna 1923 metsäntutkimuslaitoksen kokeilualueeksi. Mainittakoon, että padasjokelaiset vaikuttajat prof. A Mether ja kersantti Jonas Palander anoivat vuonna 1833 senaatilta, että saisivat ostaa alueen. Senaatti puolsikin anomusta, mutta kauppa jäi tekemättä. Valtiolle jääneellä alueella oli asutusta jo ennen isojakoa. Vanhin pysyvä asumus oli vuonna 1797 perustettu Pajulahden torppa. Torppia perustettiin lisää, esimerkiksi Siltala v. 1832. Evon metsäopiston virkamiesten laatimista tarkastuspöytäkirjoista ilmenee, että alueelle oli luvatta raivattu peltoja ja tehty asumuksia, mikä siihen aikaan oli melko tavallista. Karttavuorenmaassa mainitaan olleen neljä asumusta.

1920-luvulle tultaessa annettiin lait vuokra-alueiden lunastamisesta niin yksityisten omistamilla mailla kuin valtion maallakin. Valtion maalla olleita vuokra-alueita kutsuttiin kruununtorpiksi. Vesijaon valtionpuistosta erotettiin kruununtorppina Suolahti, Peltointausta, Pajulahti, Virnajärvi, Peltola ja Siltala.