Sellainen henkilö kun Johan Leppänen ja vaimonsa Aili, joka oli minun tätini (os. Renfors), asuivat Romon kulmalla Toivala-nimisessä paikassa. Johan eli Jussi ajoi yhtenä jouluaattona aamusella Virnajärven pihaan hevosineen. Oli menossa hakemaan sahanpurua Arrakoskelta Holmin harjatehtaalta. Reen päälle oli tehty laudoista sellainen puolitoista metriä korkea laatikko, missä niitä puruja piti tuoda. Nyt jostain syystä veljeni Matti ja minä päästiin kyytiin mukaan ja meitin oli määrä jäädä Ärrälään kylään siksi aikaa, kun Jussi haki niitä puruja. Jäitä pitkin kun ajettiin.

Aikanaanhan sieltä sitten purujen hakijakin tuli ja poikkesi ottamaan veljekset mukaan kuorman päälle. Mutta sitten alkoikin asiat mennä sellaiseen malliin, että kun siinä kyläpaikassa oli tietenkin tehty jouluksi sahtia, eikä se ollutkaan mitään lirua – siihen oli kehitetty prosenttia kanssa. Sehän kyllä osasi mennä rääpiä päähän. Eihän me pojat sitä juotu, mutta Jussille se kyllä kelpasi.

Sahdin juonti ja tarinointi jatkui ja jatkui, vaikka jouluaaton päivä oli pitkällä. Aina vaan sanottiin, että kohta lähdetään, kohta lähdetään – vaan kun siitä lähdöstä ei tullut mitään, niin minä, kun olen tunnetusti paha ja keljun luontoinen ihminen ja hermostun äkkiä, niin päätin että olkoot toiset täällä vaikka koko jouluyön, mutta minä poika lähden Virnajärvelle. Laitoin vaatteet päälleni ja lähdin. Mikäs matka se oli kävellä, reilut kaksi kilometriä. Matti ei tullut mukaan vaan jäi Jussin kanssa.

Kotona oltiin kovasti ihmeissään, kun minä tulin yksin. Asiasta oli annettava meriselitys. Pelästyivät, että oli sattunut jokin onnettomuus, sillä olihan järvien jäät vielä Joulun aikaan heikkoja. No selvisihän se asia sitten ja jäätiin odottamaan loppujen purunhakijoiden tuloa.

No aikanaan ne olivat sieltä lähteneet ja tulivat lujaa vauhtia kun oli nuori hevonen ja oli seisonut kylmissään. Mutta sitten kävikin hassusti, kun siinä Myllyjärven ja Tohtainlammen välillä oli sellainen maakannas, jota sanottiin Ärrälän keitaaksi nyt kun ne täyttä vauhtia tulivat siihen rantatöyrääseen kivikkoon. Luntakin oli aika vähän Joulun aikaan. Se purukuorma kaatui ja purulaatikko meni niin rikki, ettei jäänyt kuin toinen laita ehjäksi. Purut ja muu osa laatikosta jäi siihen ja siinä se purukasa sitten oli koko talven ihmisten ihmeteltävänä. Siihen aikaan kun siitä kulki paljon käytetty jäätie Padasjoen kirkonkylästä Kasiniemeen. Oli oikein niin sanottu viittatie, joka tarkoitti sitä, että joka talvi järven jäälle laitettiin kuusen latvoista merkit eli viitat, että kulkijat näki pimeällä ja tuiskuilmalla missä kohtaa tie kulki. Kunta vai valtioko ne tiet lie laittanut. Pääasiallisena kulkuneuvona silloin oli hevonen, autoja ei ollut.

Aikanaan ne sitten Jussi ja Matti ajoivat Virnajärven pihaan reessä seisoen ja pidellen jäljellä olevasta purukorin laidasta kiinni. Sisälle pirttiin kun tulivat, niin äiti kuulla antoi mitä tehtiin ja kuka käski – siinä sanan säilää ei säästelty.

Että sellainenkin Joulu on ollut.