Kasiniemen Sanomat, sivu 3

Hyvä naapuri

Alina Viitasalo ja tyttärentyttärensä Marja-Leena Järvinen sittemmin Salo noin 3-vuotiaana.

Oli vuosi 1946 syyskuun 27. päivä, kun meidän perhe matkasi uuteen kotiin Korpilahdelta Padasjoen Vesijaon Jussilan tilan työläisten heinäpirttiin, joksi mökkiä sanottiin ja joka oli meille elämän kohtaloksi määrätty. Voi niitä aikoja, voi niitä aikoja, en tahtois elää niitä uudelleen.

Uusi kotimme seisoa törötti tiheän lepikon keskellä. Tähän suuntaan ei ollut teitä, oli vain n.k. "kinttupolku" Ojalasta eri suuntiin rantoja ja metsiä kierrellen kanta-asukkaiden koteihin. Kapeaa kivistä polkua piti kävellä vähän alle kaksi kilometriä, ja olimme perillä. Mökki oli ollut käyttämättä vuosia, joten katto vuoti, viisi ikkunaa oli kivitetty niin, että jokaisessa ikkunassa oli jokin lasi tai kaikki rikki.

Siirtoväen asuttamisesta vastaavat sanoivat isälle, että ota tai jätä tämä tila, ellet ota, menetät maansaantioikeutesi. Semmoinen oli komento. Isä ja äiti päättivät ottaa paikan, sittenkin. Elämisen alkuun pääseminen oli tosi vaikeaa. Vain talvisaikaan sai esimerkiksi rakennustarvikkeita paikalle, sai, mikäli pula-ajan niukkuus salli niitä kaupoista ostaa. Oli pellonraivausta, oli metsätöitä, karjanhoitoa, jos jonkinlaista tekemistä sisätiloissa korven komerossa öljylampun valossa. Kuitenkin, oli isä ja äiti sekä sisaret. Mitään karttamatta teimme kaikkia töitä, mihin voimamme riittivät. — On kulunut 55 vuotta. Mitä onkaan muistoissa? Päällimmäiseksi parahat! Muistelen lähinaapuriamme.

Partinkiven mummo ja hänen nuorimman tyttärensä Esterin perhe sekä Bertta-tyttären poika Pekka.

Lähinaapurimme oli Partinkivi, jossa asui talon vanha emäntä, jota me sanoimme Partinkiven Mummoksi, jonka puhuttelumuodon hän hyväksyi. Me muistamme usein häntä keskustellessamme elämän kulusta seutukunnalla ja kiitämme häntä ystävällisyydestä, jota hän meille osoitti. Hänen luokseen saimme mennä ja hän otti meidät ystävällisesti vastaan. Hän kävi usein meillä ja äiti mummon luona. He olivat luottoystäviä keskenään. Mummolla oli paljon kerrottavaa elämän koulusta. Muistan, kuinka hänellä oli aina jokin tuliainen mukana, kun hän tuli meille: lämpimäiset, leipä, pulla, kesäisin marjoja ja aina jokin rohkaiseva sana, että kaikki kyllä järjestyy.

Huuhtasentietä rakennettiin vuonna 1950. Rakennusporukkaa Ojalan riihen luona. Kuvassa mm. Jalmari Lehtinen, Pentti Ojala, Martti Sederholm ja Väinö Riihilahti.

Usein Partinkiven mummo kertoi raskaasta elämästään suurperheen äitinä ja elämänsä vaikeuksista jäätyään leskeksi huolehtimaan yksin perheestään. Hän menetti vapaussodassa miehensä sekä vanhimman poikansa. Nuorin lapsista, Esteri-tytär ei ollut vielä syntynyt, kun mummon mies kuoli. Partinkiven mummo oli elämän koulussa paljon kärsinyt, kovia kokenut ihminen. Hänessä oli entisen ajan sydämen sivistystä. Hän oli luotettava naapuri, joka lohdutti, auttoi ja tuki meitä. Ilman Partinkiven mummoa Alina Viitasaloa meidän elämämme uudisasukkaina olisi ollut yksinäistä. Me olemme onnellisia, että meillä oli hyvä naapuri.

Partinkiven pihapiiriä vuonna 2001. Etualalla mansardikattoinen navetta.

Nyt sotien jälkeisen rahan perästä juoksemisen ja syrjinnän aikakauden sukupolvi tuskin ymmärtää Partinkiven mummon, Alina Viitasalon kaltaisen turvallisen luotettavan naapurin arvoa elämän arjen askareissa. Meille tämä mummo oli tärkeä. Meillä on ollut hyvä naapuri, jonka me kasiniemeläisistä aina muistamme lämpimänä läheisenä ja häntä kiitämme, että hän oli olemassa.

Eira Ahola