Kasiniemen Sanomat, sivu 4

Maire ja Olavi Alenius 80-vuotiaita
Tilastojen mukaan yksi aviopari kahdestatuhannesta on sellainen, että puolisot ovat päivälleen yhtä vanhat. Maire ja Olavi Aleniuksen kohdalla asia on näin, sillä molemmat ovat syntyneet 23.11.1921 ja täyttivät näin ollen äskettäin 80 vuotta.

Aleniuksen sukua enemmänkin. Olavi ja Maire keskellä, vasemmalla puolella Olavin veljet Reino ja Aarne ja oikealla Kauko-veli vaimoineen.

Olavin lapsuusaikaa

Olavi Alenius syntyi Kasiniemessä Olga ja Yrjö Aleniuksen kuusilapsiseen perheeseen. Isä Yrjö oli Ansion muonamies ja perhe asui kylän keskustassa Morkuksi kutsutussa paikassa Koivujalosteen nykyistä tehdasta vastapäätä maantien ja Vehkajärven välisellä alueella.

– Kylän keskustassa ei 20-luvun lopulla ollut kuin vanha mylly ja pieni sahalaitos sekä meijeri, myllypirtti, Vesterlundin (Sumasen) kauppa, Idin paja sekä ala- ja yläkoulut. Keväisin kylän elämä vilkastui muutamaksi viikoksi uittojen ajaksi. Äidillä oli paljon kanoja ja hän myi keitettyjä munia uittomiehille.

– Alakoulun kävin Elli Sumasen (os. Simola) opissa ja yläkoulun Kalle Halosen koulussa. Halonen oli opettajanani myös kaksivuotisilla jatkoluokilla, joita käytiin iltaisin.

– Ensimmäiset ansioni tienasin Koivu Oy:n rakennustyömaalla, kun hohtimilla kiskoin betonilaudoista nauloja. Naulojen oikominen olikin vaativampi tehtävä, joten se jäi kokeneemmille.

Kasiniemen Sanomien numerossa 4 on kerrottu Olavin polkupyörärahojen hankkimisesta Rantasen seka-auton apupoikana.

– Kun isä näki pirtin seinustalla pyöräni, hän suuttui ja sanoi, että "olisihan niillä rahoilla voinut ostaa lehmänkin". Jonkun ajan kuluttua isän nähtiin kokeilevan pyörää ja kun aikaa vähän kului, hankki hän pyörärisan itselleen. Sillä työmatka Ansioon sujui kävelyä mukavammin, vaikka töihin mentäessä pyörää Hietasen ja Rimminmäissä olikin lykättävä. Eikä tiekään ollut hääppöinen.

Sota-aika

– Työskentelin Koivussa eri tehtävissä. Syksyllä 1939, kun sodan uhka jo oli ilmeinen, Ansion isäntä ja Koivun johtaja Ario Schildt (vanhempi) kutsui puheilleen ja sanoi: Miesten on pian lähdettävä sotaan ja sinusta (olin 17-vuotias) tehdään tehtaan autonkuljettaja. Aikaa on kaksi viikkoa. Niinpä tehtaan autonkuljettaja Into Järvinen, joka sitten kaatuikin sodassa, antoi ajo-opetusta ja kun Kasiniemen miesten sotaanlähdön aika koitti, olin kuljettamassa heitä kirkolle. Ajoin autoa koko talvisota-ajan erilaisissa suojeluskunnan tehtävissä ja nimismiehen luvalla ilman ajokorttia. Hätä ei lue lakia.

– Jatkosotaan jouduin lähes alkuvaiheessa ja selvisin siitä haavoittumatta.

Maire Alenius puolestaan on karjalaistyttö Valkjärven pitäjästä.

– Olin erilaisissa lottatehtävissä erääseen aikaan kotipitäjässä niin, että saatoin olla yöt kotona. Eräänä iltana palatessani kotiin, metsästä ilmestyi viereeni mies suomalaisessa sotilasasussa, mutta suomea vallan oudosti puhuen. Hän ryhtyi tenttaamaan minulta eri yksikköjen sijaintia ja muita sotilastietoja. Kun en niistä mitään tiennyt tai ymmärtänyt, hän jätti minut onneksi rauhaan ja häipyi metsään.

– Vanhempani toivat karjan, niinkuin muutkin evakkoon lähteneeet, lähinnä taluttamalla Valkjärveltä Padasjoelle. Heidän sijoituspaikakseen tuli Kasiniemessä ensin Kokkopirtti eli silloinen Lottatalo ja sittemmin Porkkola. Lehmille ei meinannut löytyä tilaa ja ne olivat jonkin aikaa Rimmijärven suolla olevassa sammalladossa, jota vuorattiin ulkopuolelta turvepehkulla ja sisäpuolelta karjanlannalla. Niin että helppoa ei ollut niilläkään.

Talon vasemmassa päässä navetta ja oikeassa päässä liiteri. Edessä Olavin ensimmäinen auto, Mosse, jonka hän kävi naapurin, autoilija Silvosen kanssa Konelasta Helsingistä hakemassa.

Yhteiselämää

Maire ja Olavi vihittiin vuonna 1946, joten yhteistä taivalta on ollut jo 55 vuotta. Aluksi nuoripari asui Jämsässä, jossa Olavi yhdessä lankomiesten kanssa urakoi maatalousrakennuksia. Muutaman talvikauden hän oli puusepäntehtaalla töissä, mistä oli suuri hyöty koko työelämän ajalle. Jämsässä oloaikana syntyivät heidän molemmat lapsensakin, poika Pertti ja tytär Marita.

Aleniukset saivat tilaisuuden hankkia ns. rintamamiestontin Kasiniemestä Palsan tien varrelta ja alkoivat rakentaa sinne.

Tontilla oli vahva puusto niin, että rakennuksen puutavara, joka kenttäsirkkelillä sahattiin paikan päällä, saatiin tontilta. Itse rakentaminen tapahtui hartiapankilla. Vaikkei muuta maata ollut kuin tämä reilun puolen hehtaarin tontti, rakennettiin myös navetta lehmälle, kertoo Olavi.

– Lehmää pidettiin sodan jälkeen perustetulla ns. yhteislaitumella Pukkisuolla. Polkupyöränsarvessa kuljetin parin kilometrin matkan lehmälle lisäapetta ja takaisin tullessa maidon. Oli tärkeää, että lypsylle kaikki lehmänomistajat menivät samaan aikaan. Jos oli myöhässä, niin oma lehmä lähti lypsettyjen lehmien mukana takaisin metsään. Pukkisuon vanhasta pellosta korjattiin heinää talveksi, Maire puolestaan muistelee.

– Kun minulla oli kokemusta ja tietoa rakennustöistä ja huonekalujen valmistamisesta, minua pyydettin Koivulle vanhan työnjohtaja Kurikan avuksi. Koivulla olinkin eläkeikään asti erilaisissa esimiestehtävissä. Tehtaalla oli parhaimmillaan yli 50 henkilöä töissä ja kaikille halukkaille kyläläisille löytyi työtä. Kävipä väkeä kauempaakin. Tehtaan johtajan, Ario Schildtin (nuorempi) kanssa kävimme Saksassa ja muuallakin Euroopassa messuilla oppia ottamassa. Eipä silti oppia otettiin meistäkin, varsinkin japanilaiset olivat varsinaisia teollisuusvakoilijoita. Valokuvia otettiin joka mutterista. Olin asemasotavaiheen ajan ollut kaksi vuotta yksikössä, jonka vieressä oli saksalainen yksikkö. Saksalaisten kanssa pelattiin korttia ja vietettiin muuten aikaa niin, että jotain oli saksankielestä mielessä, Ariolla selvästi enemmän. No olihan meillä kielitaitoinen agentti mukana. Mairekin oli tehtaalla lähes parikymmentä vuotta, kunnes joutui sairauden takia lopettamaan, Olavi muistelee.

Mairela, Maire ja Olavi Aleniuksen yhteinen koti 50 vuoden ajan.

Nyt on kylä hiljennyt ja palvelut loppuneet toinen toisensa jälkeen, viimeksi toinen myymäläautokin. Samoin asukkaat vähentyneet. Ellei Koivun tehdasta olisi ollut, olisi kylä hiljentynyt jo paljon aikaisemmin tai oikeastaan voi sanoa, ettei kylä koskaan olisi kehittynyt sellaiseksi kuin se parhaimmillaan 50-60 luvuilla oli. Nyt vietämme rauhallisia eläkepäiviä vanhoja muistellen ja lasten ja lastenlasten elämää seuraillen, sanovat Maire ja Olavi lopuksi.

HH